maanantai, 16. lokakuu 2017

Älä tule paha kupla, tule hyvä kupla!

Mä istun harmaalla sohvalla, kädessä puolikas lasi valkkaria ja vieressä kipollinen Tigerista ostettuja suolasnacksejä. Välillä hörppään, välillä napsin. Mulla on myös kaukosäädin kädessä. Kun mä painan nappia oikealla hetkellä alkaa tapahtumaan. Kuhinaa. Lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Mun ympärillä on mun jokapäiväinen 💜-kuhina (👨‍👩‍👦‍👦), joka hyvin usein saa mun ajatukset hajoamaan. Pirstaleiseksi. Nyt mä pääsin kuplaan sitä karkuun, ja mä pysynkin hetken siinä kuplassa, katselen jotain ihan muuta. Aika tylsää, ei yllättäviä juonenkäänteitä, mutta kuitenkin omalla tavallaan jäätävää, ja erityisesti surullista. Toisaalta tekisi myös mieli päästää ilmoille tukullinen voimasanoja, mutta mä tyydyn puremaan mun hampaita tiukasti yhteen. Ei siis ollenkaan yhdentekevää!? Hetken katseltuani mä tajuan, että mulla onkin tarve päästä lähemmäksi sitä toista ydintä. Etäännyttää itseni tuosta muusta, jotta mä pysyn paremmin turvassa.

sunnuntai, 15. lokakuu 2017

Ugh, hän on puhunut.

Mä lueskelin tuossa muutamia aikaisempia kirjoituksiani viime viikoilta, ja hmmm...joku voisi kuvailla mun kirjoituksia depressiivisen ihmisen tuotokselta. Mä tunnen itseni, mun tuntemukseni. Nyt en oo depressiivinen, oon vaan vittuuntunut tähän mun jatkuvaan epäonnistumiseen. Eikö joskus vois tulla voittojakin? Epäonnistumisen tunne ei ole mun kohdalla depressiivisen ihmisen depressiiviä ajatussisältöjä, vaan perustuu ihan faktisiin tilanteisiin, joissa lopputulemana on epäonnistuminen. Toki, koko elämänsä pituudeltaan jatkuvasti enemmän tai vähemmän epäonnistumisia kokeneelle voi olla vaikea uskoakin onnistumiseen. Mut mikä auttaa kun oikeasti yrittää, haluais onnistua, mutta kun ei. Nih. Tuskin kuitenkaan epäonnistumisen liittyvät ajatukset voivat olla niin vahvoja, että ne pääsee vaikuttamaan ihan irl, että ne ohjaisi mua epäonnistumaan.

Onhan se hyvin mahdollista, ja todennäköistäkin, että pitkittyessään alkaa masentaakin. Ei oo jäänyt sekään kokematta. Ja riittävänkin usein olen, että oon alistunut kohtalooni enkä oo pystynyt välttämään lääkepurkkia, mut hyvä näin. Lueskelin myös kirjoituksia vuoden takaa. Hassua, että niissä ei ollut tähän ajanjaksoon nähden juurikaan depressiivissävytteisiä kirjoituksia, vaikka mä olin silloin todellisessa jamassa fiiliksieni kanssa...

Juttelin just mua erittäin hyvin ymmärtävän ihmisen kanssa ja pohdiskelimme, että onko mun nyt sitten vaan tyydyttävä tähän kohtaloon? Lopettaa yrittämästä, hyväksyä itseni vajaana. Mä olen kyllä aika pitkälle muutamien vuosien aikana työstänyt tätä ja monin osin päässyt melko vapauttavaan tilaan, tosin myös pahassa mielessä, mut mä oon ollut kuitenkin enemmän tyytyväinen kuin tyytymätön. Se vaatii paljon itsekkyyttä, rohkeutta, avoimuutta ja toisaalta myös itseluottamusta. Mulla on tullut tunne, että mä elän omaa elämääni, sillä tavalla, että saan elämäniloa. Silti, jotain uusiakin kipupisteitä on, ja niistä olisi hyvä päästä eroon. Haluaisin olla niin kuin muut, mutta realismia on se, etten siihen kykene. Toisaalta haluisin olla täysin erilainen kuin muut, ja siinä oon onnistunut. TÄH? 

lauantai, 14. lokakuu 2017

Did she survive?

Tavallaan ihan söpistä, vaikka enemmän mua huvittaa. Jokainen saa käyttää aikansa miten lystää, mutta jos mä olisin joku niistä, niin kyllä keskittyisin johonkin muuhun. Mutkat saisi suoraksi tekemällä jotain ihan muuta, jotain oikeasti hyödyllistä. Tietty, jos on mokannut, se on vähän enempi voi voi. Ymmärrän tilanteen, vaikka mä en ymmärrä lainkaan alkuperäistä tilannetta.

keskiviikko, 11. lokakuu 2017

Rekka-autollinen liian pieniä kumppareita

Ei tääkään nyt mennyt ihan niin kuin olisi pitänyt, niin kuin olin suunnitellut. Sepä siinä. Vaikka suunnitteliski niin kaikki menee aina v*tuilleen. Pitää siis ilmeisesti lopettaa suunnittelu... v*tuttaisko sitten pitkässä juoksussa vähemmän? Sama kai loppujen lopuksi mitä, milloin, missä ja miten tekee, kun lopputuloksen tietää jo valmiiksi.

                             IMG_1349.jpg

Eikä siinä vielä kaikki, mutta mä en jaksa enempää.

Parhautta on se, kun on tarpeeksi kumuloitunutta v*tutusta tulee niin kokonaisvaltaisen turta olo, ettei jaksa välittää tai märehtiä. Ihan sama.

tiistai, 10. lokakuu 2017

Mitä yksistä liian pienistä kumppareista...

...mitä sen on väliä...

On sillä paljonkin väliä silloin, kun on kunnon pohjavitutukset. Ne liian pienet kumpparit on niinku piste iin päälle. Vtt, tämäkin vielä. 

Kirosanoja, kiukkua, lamaannusta ja melkein epätoivon kyyneleitäkin. Tapahtumat siitä hetkestä taaksepäin muuttuivat isoksi epämääräiseksi epäonnistumisen palloksi, joka halusi keilata mut kumoon. Mä pystyin sen osittain välttämään, mutta se vaati muutakin kuin tietoista hengittämistä.

Yhdet liian pienet kumpparit ovat joskus vain liikaa.