Kuvauksessani oleva ilmaisu ”varsin perusterve nainen” herättää minussa hilpeyttä. Näin minua kuvattiin epikriisissäni, jonka sain edellisen päivystyspoli käynnin jälkeen. Kolmas kerta toden sanoo ja ensimmäistä kertaa pääsin ambulanssikyydillä.

Minusta ei ollut kovin mieltä ylentävää kuunnella päivystyspolin henkilökunnan ja ensihoitohenkilökunnan väittelyä siitä, kuulunko minä terveyskeskuspäivystyksen puolelle vai sisätautipäivystyksen puolelle. Minä kuitenkin samalla hetkellä voin todella huonosti ja pelkäsin kuolevani, vaikka olinkin sinänsä hyväkuntoinen aulapotilas (joka kyllä joutui pyörätuolin kyytiin kun käveli pitkin seiniä ja kyykistelemään käytävälle huonon olonsa vuoksi). Ensihoitohenkilökunta toivotti päivystyksen henkilökunnalle tsempit samalla kuin poistuivat paikalta. Tämä taisi viitata potilastiedoissani mainittuun ADHD:n ja pariin kertaan toistuneisiin päivystyskäynteihin. Pääsin sisätautipäivystykseen, joka osoittautui aivan oikeaksi paikaksi: muidenkin kuin minun mielestä. Sain ties kuinka monen vuoden tauon jälkeen ihan fyysisen sairauden diagnoosikoodin.

Se, että olen joskus (ja liian usein) erehtynyt kertomaan, että minulla on neuropsykiatrinen oireyhtymä nimeltä ADHD ja johon syön vielä psykostimulantteja, on aiheuttanut paljon väärinkäsityksiä ja kummallisia tulkintoja. Tavallaan on moneen kertaan vedetty matto jalkojen alta, vaikka olen ajattellut saavani aivan toisenlaista kohtelua. Olen diagnoosini vanki: vaikka itse kestän tämän kohtalon, niin muiden tietämättömien suhtautuminen alkaa riepomaan.

Yhteen päivystyskeikkaan liittyen: miltä sinusta tuntuisi seuraavanlaisessa tilanteessa? Lähdet iltamyöhään päivystykseen kun oikeasti luulet kuolevasi, koska sydämesi jumputtaa aika tavalla eikä rintakipukaan ole ihan mitään sanomaton. Jonotat kiltisti 3-4 h parhaaseen uniaikaan ja kun vihdoin pääset sairaanhoitajan vastaanotolle, mittaa hän sormeenpäästä pulssisi, taputtaa sinua selkään ja käskee menemään kotiin lepäämään ja syömään. Niin. Minä olin niin mykistynyt, etten tajunnut vaatia edes verenpaineen mittaamista. No, olihan ne oikeassa siinä, etten minä kuollut, vaikkei sitä mielestäni pysty kovin helposti telepatian avulla ennustamaan. Seuraavalla kerralla, kaksi vuotta tuosta, pääsin sentään puolikiireellisenä pahimman jonon ohi sydänkäyrälle ja tällä kertaa jopa lääkärin juttusille. En silläkään kertaa kuollut vaikka se tuntui olevan vielä lähempänä kuin edellisellä kerralla. Pulssi oli sentään 120 päivystyksen tiskillä. Paniikkikohtaus lienee virallinen diagnoosi tuolta käynniltä, vaikka minä väitin jotain aivan muuta, koska minulla on ollut paniikkikohtauksia, joiden olen tiennyt olevan paniikkikohtauksia ja ne tuntuivat aivan erilaiselta.

Tuosta keikasta meni sentäs 2,5 vuotta ennen kuin eräänä aamuna kotona heräsin siihen, että luulin taas kuolevani. Tunne oli järkyttävä ja käskin miehen soittaa hätäkeskukseen. ”Hätäkeskukseen? En kai mä nyt sinne soita?!”. Tuona hetkenä en olisi viitsinyt alkaa väittelemään aiheesta: käskin soittamaan johonkin…ja nopeasti. Mies soitti sitten terveysneuvontaan, josta muutaman tarkentavan kysymyksen jälkeen käskivät soittamaan hätäkeskukseen. Hätäkeskuksesta ambulanssi kuitenkin lähetettiin kiireettömänä, joka tarkoitti max. puolen h viivettä…….onneksi kyseessä ei ollut asentohuimausta vakavammasta ja pääsin tutkimuksen, diagnosoinnin ja päivystyksen fysioterapeutin opastamilla kotihoito-ohjeilla varustettuna kotiin pariin tunnin päästä. En siis kuollut tälläkään kertaa. Edelleen varsin perusterve nainen siis.