Sieppaa tuleva syksy. Ahdistaisikin, jos antaisin tunteelle vallan. Olen tarkoituksella pitänyt asioita ja niistä syntyviä tunnetiloja taka-alalla. Ja sitten, kun kykenen ottamaan asiat käsittelyyn, tunteita pitäisi kyetä vapauttamaan juuri sen verran, että ne vievät asiaa eteenpäin -eikä niin että pääsee syntymään jumi.

Parhautta on se, että töihinpaluuta minun ei tarvitse miettiä. Tai aikaisempia olen nimenomaan pyrkinyt olemaan miettimättä, koska miettiminen synnytti sietämätöntä ahdistusta. Nyt voin tyynesti todeta, että työt alkavat ensi viikolla, ja se on muulle ihan ok. :)

Mutta miten tulisi esikoisen, kohta tokaluokkalaisen kanssa, toimia. Hänen käytöksessään on havaittavissa, että syksy painaa hänenkin mieltään, tavalla tai toisella. Pahin ylivilkkaus ja energisyys on osittain vaihtunut hiljaiseen pohdiskeluun legojen tai Aku Ankkojen parissa. Muutama vuosi sitten tällainen käytös viittasi ahdistuneisuuteen. Nyt kun sitä ei ole vähään aikaan tapahtunut, en ole varma voiko se liittyä muihinkin tunnetiloihin. Pitäisi puhua...mutta kun hän ei puhu. Ennen koulun alkua pitäisi ottaa hänen kanssaan kahden keskistä aikaa ja sitä kautta saada hänet avautumaan. Ei tässä arjen hässäkässä kukaan pysty kuulemaan edes omia ajatuksiaan.

Keskittymisvaikeuksia on. Alhainen sinnikkyys on. Täydellisyyden tavoittelu on. Huonot sosiaaliset taidot on. Motoriset haasteet on. Uusimpana myöskin oppimisvaikeudet, joita pitäisi lähteä tarkemmin selvittelemään. Pojan ope sanoi toukokuussa, että "vaikeudet on havaittu, mutta ei hätää". Olin pari päivää tyytyväinen tuohon vastaukseen...ja sitten alkoi murehtiminen. Tämän asian eteenpäin viemisen strategiaa tulisi pohtia, mutta kun...on niin paljon mielekkäämpääkin (vaan ei tärkeämpää) tekemistä.