Lapsen ollessa 1-vuotias äiti  jo aavisti, ettei poju ole ihan normilapsi. Hänen ollessa 3-vuotias äiti oli jo siitä ihan varma. 3,5-vuotiaasta pojusta neuvolapsykologi oli sitä mieltä, että kaikki on kunnossa ja tasan 4-vuotiaana kokenut lastentarhanopettaja. (Ja jos ongelmaa oli se johtui siitä, että lasta ei tueta eikä saa tarpeeksi huomiota kotona.)  Äiti oli eri mieltä.

Puolen vuoden päästä kun erityisen vaikea jakso oli kestänyt pari kuukautta neuvolapsykologin kanta muuttui, ja hetken perästä myös lastentarhanopettajan ja myös erityislastentarhanopettaja oli samaa mieltä.  Äiti oli edelleen samaa mieltä kuin aiemmin, toki vieläkin voimakkaammin. Kaupungin erityissairaanhoidossa oltiin samaa mieltä.  Parin kuukauden päästä poika aloitti toimintaterapian. Se auttoi. Äiti oli oikeassa.

Reilun vuoden päästä ihmeteltiin taas. Äidillä oli epäilys, mutta eskariope ja pojan toimintaterapeutti olivat toista mieltä. Äiti uskoi ammattilaisia, vaikka sisimmässään tiesi, että he luultavasti ovat väärässä.

Puolen vuoden päästä ekaluokkalaisen opettaja koulussa sanoi äidille, että ensimmäisen lapsen kanssa sitä aina murehtii turhaan koulun alkua ja miten siellä sujuu. Äiti ei ollut samaa mieltä sanasta ”turha”.

Puolen vuoden päästä opettaja oli eri mieltä. Äiti oli ollut oikeassa. Siitä muutama kk eteenpäin opettaja oli vielä vahvemmin sitä mieltä, että jotain on, mutta ”onneksi kaikki kypsyy ajallaan”. Äiti oli eri mieltä: aikuiset ajattelevat noin, ei lapset. Pojan kevättodistus kertoi paljon, yllätti ja ei-yllättänyt. Yllätti todistuksen arvosanat suhteessa open sanoihin, mutta ei suhteessa äidin kuvitelmaan tilanteesta.

Syksyllä uusi ope. Positiivisia uutisia! Edellisen open ja erityisopen kanssa sovittu jo keväällä, että poju alkaa käymään erityisopella. Kerrankin joku tiesi saman kuin äiti, joskin se tapahtui viiiiiiveeellä.

Mutta miten tästä eteenpäin? Kuinka hyvin tiedetään, tiedostetaan, ymmärretään ja autetaan? Ja kuunnellaan. Äitiä. Äidillä on vielä paljon sanottavaa.