Koko elämäni jatkunut vanhempieni epätasa-arvoinen kohtelu huipentui niin konkreettisesti, että jopa mieheni tajusi asian todellisuuden – kaikki ne mun epäilyt joista olen hänelle puhunut, ovatkin aika totta. Tähän saakka mies on ollut vain mun epäilyjeni varassa.

Tämä asia sai minut sen verran hämiltäni, etten oikein ole pystynyt sitä vielä jatkokäsittelemään. Se vaatisi vakavaa keskustelua ja tarkentavia kysymyksiä. Ja sen keskustelun lopputulemana minä asetan uudet suuntaviivat suhteeseeni vanhempiini ja veljeeni. Karua, mutta ei minun tarvitse kaikkea sietää. Isäni on tavallaan syytön, koska on aina ollut helposti manipuloitava, varsinkin kun kertoo vain osan totuudesta.

Päällimmäisenä tunteena on pettymys ja viha. Minä olen itse äärimmäiseen oikeudenmukaisuuteen pyrkivä, haluan olla rehellinen ja vilpitön, en mikään kieroileva omaneduntavoittelija. Haluan olla oma itseni silläkin riskillä, että sillä en pääse aina itseni parhaaseen lopputulokseen. Olla aito.

Huvittavaa, että olen jo vuosikaudet lukenut äitiäni ja veljeäni kuin avointa kirjaa. Olen ollut hyvin tietoinen missä mennään ja mihin milläkin sanoilla ja teoilla pyritään. Olen vain jättänyt sen kertomatta heille, koska useimmat asiat ovat sellaisia, että haluan niistä puhuttavan suoraan, olemaan rehellisiä, ja siksi en ole tarttunut ympärillä pyöriviin vihjailuihin. Pitävät minua luultavasti tyhmänä, sellaisena, jota voi pyörittää miten vaan. Olen vain odottanut sopivaa hetkeä, että paljastan kaikki mitä tiedän. Se hetki taitaa kohta olla käsillä.