Tapahtui eräänlainen käännekohta. Ilon ja surun päivä. Taisin kuulla riittävän pätevältä henkilöltä ne sanat, joita olen jo aika pitkään odotellut.

Lapsellani on keskittymisvaikeuksia, tarkkaamattomuutta ja hän vaipuu helposti aivan omaan maailmaansa koulutunnin kuluessa, sanoi erityisopettaja. Ja hänestä  AD(H)D:n oireet kuvastavat hyvin poikaa.

Hetkeä aiemmin olin saanut kuulla pojan opelta, että poika pääsee osa-aikaiseen erityisopetukseen ja että samalla erityisope voi kartoittaa opiskeluvaikeuksia. Tähän erityisope kuitenkin jatkoi, että olisi tarpeen lähettää poika vielä eteenpäin koulupsykologin tutkimuksiin.

Olen samaan aikaan iloinen ja surullinen. Ensiksi hihkuin riemusta ja olisi tehnyt mieli huutaa koko maailmalle tämä ilouutinen, että ollaan aika lähellä lopullista ymmärrystä ja siitä kumpuavaa auttamisen halua! …ja tunnin päästä vajosin itsesäälin ja esikoista säälivään mielentilaan ja mietin, ettei näin paskoilla geeneillä varustettu ihminen saisi lisääntyä.

Toisaalta helpottaa se tieto, että minä, samanlaisella paketilla varustettuna, olen ainakin paperilla (tarkoittaa siis ulospäin, ei päänsisäistä fiilistä) pärjännyt ihan hyvin – ja täysin ilman minkäänlaista ymmärrystä ja tukea! Joten hoidettuna ja tuettuna poju voi saavuttaa vaikka mitä!