Tässä tulevan koulupalaverin kynnyksellä esikoinen on alkanut puhumaan oma-aloitteisesti levottomuudestaan koulussa. Muihin kouluun ja poikaan liittyvien keskustelujen yhteydessä olemme lapsillemme korostaneet, että vaikka olisi käyttäytynyt kuinka tyhmästi tai tehnyt mitä ikinä, niin kaikkein tärkeintä on olla rehellinen. Se, että kertoo omat kolttoset avoimesti on paljon paljon pienempi paha kuin valehtelu.  Hienoa siis, poika on kuunnellut vanhempiensa ohjeita näin toimiessaan! Varsinkin kun kyse on lapsesta, joka ei yleensä ottaen ole ikinä puhunut mistään itseensä liittyvästä vaikeammasta asiasta.

Aiemmin - näin olen antanut itseni ymmärtää- poika on ollut enemmän luokassa haaveilijatyyppi eikä missään nimessä härpäköinnin aloittaja, mutta mukaan kuulemma menee helposti, jos joku toinen aloittaa. Mutta nyt siis poika alkoi reippaasti ja oma-aloitteisesti kertomaan välillä esiityvästä omasta levottomuudestaan tunneilla. Jonain musiikkitunnilla oli konttaillut pitkin luokan lattioita ja esittänyt laulussa esiintyvää eläintä. Luovaa! Hauskaa! Koko luokka oli kuulemma nauranut, mutta ope ei kauheasti tykännyt. Toisella tunnilla poika kertomansa mukaan olivat kahden kaverinsa kanssa höpötelleet koko tunnin eivätkä tehneet yhtään tehtäviä. Ope ei kaiketi ollut taputtanut selkään ja pyytänyt poikia jatkamaan valitsemallaan tiellä.

Pientähän toi nyt vielä on – tai no, en tiedä paljonko tuota on viime aikoina esiintynyt. Siitä varmasti kuulen viimeistään tammikuussa. Luokassa on ollut aika levoton syksy ja siellä on todellatodella paljon levottomimpia lapsia, tämän olen kuullut muista tietolähteistä (muiden lasten vanhemmat, heidän lapsensa kertonee, mutta myös opettajalta kuultua) eikä oman poikani nimi ole ollut niiden joukossa.

Itse olin jo kakkosluokkalaisena hyvinkin luokkani hassuuttellija ja syntipukkikin, vieläpä ehkä korostuneemmin siksi, etten mahtunut perus tyttölapsen muottiin. ”Pojat nimittäin on poikia, tytöt ei”. :D En ollut iloinen tuosta roolistani ja vaihdoinkin koulua siksi muutaman vuoden päästä, kai yritykseni puhdistaa pöytä. Eihän ne ongelmat koulua vaihtamalla kadonneet, joskin vähän lievittyivät, kun pääsin enemmän normikouluun, mutta myös vaatimusten kasvaessa vuosi vuodelta ongelmat alkoivat kumuloitumaan.

Pojan jutuissa on vaan niin paljon tuttua. Ainoa kiva tunti hänen mielestään, ruokatunnin ja välitunnin lisäksi, on liikuntatunti. Been there… Käsittääkseni kai kivoimpina aineina pidetyt käsityö ja kuvaamataito vaikuttaa olevan pojalle ei-niin-kivaa, kuten oli myös minulle. Liekö syy sitten visuomotoriikan vaikeudessa, ohjeiden ymmärtämisen vaikeudessa vai keskittymisvaikeudessa vai kaikissa niissä sekaisin? Aineopettajista ehkä pahimmat viholliseni olivat aina käsityöopettajat. Yleensä tunnit menivät omalta kohdallani kaikkeen muuhun kuin käsityön tekemiseen (mm. nuppineuloilla musisointiin) yksinkertaisesti siitä syystä, etten tajunnut koko hommasta yhtään mitään. En tiedä tajusiko opettaja etten tajunnut ja sen takia minun piti keskittyä kaikkeen muuhun, opettajan mielestä vähemmän oleelliseen.

Pointti tässä nyt se, että en halua, että oma poika alkaisi vaatimusten kasvaessa kompensoimaan heikkouksiaan ryhtymällä luokan pelleksi. Se valittettavasti ei ole omiaan terveen itseluottamuksen kehittymiselle. Sellainen kierre pitää katkaista, tai mieluiten sen synty jo ehkäistä. Erityisope kirjoittikin pojan oppimissuunnitelmaan lauseen, että hänellä on huoli miten pojan käy vaatimusten kasvaessa. Kun ei nytkään oppiminen ole täysin ikätasolla kaikilta osin.

Tämä suurena haasteena vastaanotettakoon! Eikä edes huoleta, ainakaan tässä vaiheessa. Manuaali on valmiina päässäni - pitää vain saada muut lukemaan se ja toimimaan sen mukaisesti! ;) Mielellään vielä etupainotteisesti.