Tänään taas plääh, vaikkei arkeen palaaminen useamman(kaan) vapaapäivän jälkeen ole aikoihin ollut sillä lailla tympäisevää. Tänäänkin ihan hyvällä mielellä lähdin. Korkeintaan harmittaa se, että tämän viikon työpäivät oli tässä, koska lapsivelvoitteet kutsuvat taas loppuviikoksi. Sekään ei ehkä innosta, kun tietää, millaista se pahimmillaan on. Siis laatuajan viettäminen lapsukaisten kanssa. Työolot voittavat ne olot mennen tullen. Ja lisäksi yksi työpäivä lomapäivien keskellä on työteholtaan luokiteltavissa aika huonoksi. Mitään uutta ei viitsi aloittaa, kun taas muutaman päivän päästä päässä lyö tyhjää ja pyörän joutuu keksimään taas uudestaan.

Ärsyttää ehkä asiat joita joutuu tosissaan miettimään eikä ne silti avaudu. Pinna menee, ennen kuin ratkaisu on tässä. Sitten kun keksit vastauksen tai toiseen pähkinään ratkaisun, järjestelmä mättää. Ja sitten turhauttaa edes yrittää kun toiset tekee samat asiat nopeasti, kun ne on harjoitellut tarpeeksi kun niillä on sinnikkyyttä. Tai älyä tai jotain, mitä mulla ei ole. Mietin liikaa, mitä muut miettii. Mitä ne sanoo ja etenkin mitä ne tarkoittaa. Mitä ne tekee ja mitä ne jättää tekemättä, ja miksi. Tulkitsen oikein, tulkitsen väärin: voisin ihan hyvin jättää tulkitsematta. Mutten sitä tee, kun on niin sairaan hauskaa ryvetä.

Mikä oli siis tämän päivän tarkoitus? Ihan sama vaikka olisi pyyhkinyt isolla pyyhekumilla päivän pois kalenterista tai maalannut ison mustan ruksin päälle.