Voi itku.

Itku. Tuli. Oikeasti. Onneksi esikoiselta salaa.

Todistus oli huonompi kuin mitenkään osasin odottaa. Itselleni "ihan sama", mutta pojan silmin nähtävä pettymys ei. Kuitenkin on yrittänyt parhaansa, niin kuin me vanhemmatkin, niillä resursseilla mitkä on käytettävissä.

Ope oli edellisenä päivänä kertonut luokalle ääneen, että oli vain harvoille antanut todistukseen huonoimman arvosanan (ennen hylättyä). Pojan todistuksessa näitä oli neljä (25 %). Kyllä fiksu jätkä tajuaa todistusta vilkuilessaan, että joku meni pieleen. Ja pettymys loistaa kasvoilta. Varsinkin kuin parhaat ja paremmatkin arvosanat edustivat selvää vähemmistöä todistuksessa.

Minä en ole pettynyt poikaan, tietenkään, vaan siihen että ollaan vasta tässä pisteessä. Siis keskusteluissa ammattilaisten kanssa ja etenkin keskusteluista poikivien konkreettisten tukitoimien kanssa. Onhan sitä tukea tietty ollutkin nyt syksyllä, mutta se ei näy todistuksessa. Lisää paukkuja tarvitaan. Moneltakin suunnalta. Onneksi kalenterissa jo könöttää palaveriaika tammikuulle.