On kiva puhua vain kivoista asioista. Sillä ilmeisesti suojaa itseään vaikka henkilökohtaisilta ikäviltä tuntemuksilta tai siltä, että muut pitäisivät sinua esimerkiksi epäonnistuneena. Elämä on suurta kulissia. Toisille, toisille ei. Toiset eivät koe tarvetta pitää yllä mitään illuusioita ikuisesta hyvästä olosta ja onnellisesta elämästä. Harvassa varmaankin on ne ihmiset, joilla kaikki menisi aina putkeen, itsellä ja lähipiirillään?  Toki asioita voi katsoa pessimistin ja optimistin silmin, ja saada sävyeroja asiaan kuin asiaan.

Välillä vain veetuttaa kun joidenkin ihmisten kanssa saa luonteva(mpa)a keskustelua aikaiseksi vain iloisista ja viihdyttävistä asioista. Niille on hauska hihitellä ja naureskella. Sitten on niitä ilonpilaajapessimistinegativisteja, jotka välillä yrittävät sekoittaa keskustelua ikävämmillä, mutta varsin arkipäiväisillä,  aiheilla. Ihan vain esimerkkinä vaikkapa lapsen kouluvaikeudet. Jos puhutaan lapsista muutenkin, niin miksei tällaisesta aiheesta?  Hui, kamala. Ai sellaistakin voi olla? Mä kun luulin että kaikki lapset on yhtä fiksuja ja hyvin kasvattetuja kuin meidän.  Ei vitsi, pitikö ton muistuttaa että omallakin lapsella niitä on? Herranjestas, miten se tollaisesta kehtaa puhua ääneen? En mä vaan kehtaisi. 

En mä kaipaa sääliä, enkä empatiaa varsinaisesti. Eikä mulla ole tarvetta märehtiä. Ainoa tarve on voida jutella monipuolisesti kaikenlaisista elämää koskettavista aiheista.