Niin se vaan menee. Kun lähiomainen makaa toista viikkoa sairaalassa ja alun parantuvan suunnan jälkeen vointi kääntyy silmin(kin)nähden huonommaksi, ajatukset ja elämän prioriteetit mallintuvat päässä toisenlaiseen asetelmaan. Moni hetkeä aiemmin hyvin merkityksellinen asia tuntuu jokseenkin merkityksettömältä. Ilman elämää, ei ole asioita: ei negatiivisia, muttei niitä positiivisiakaan.

 

Onneksi olen pessimisti(realisti) ja olen elämäni aikana monta kertaa ollut siellä toisessa äärimmäisyydessä, ja lähes tulkoon aina noussut sieltä ylös voittajana – tai ainakin tasapelin saavuttaneena. Olen voinut huokaista helpotuksesta. Nyt kun aloin kiusaamaan itseäni niillä faktoilla, joiden kanssa on puolivuosikymmentä eletty, mutta joista ilman tarpeeksi painavaa syytä en ole halunnut itseäni muistuttaa iski tajuntaani se, että todennäköisyys olisi voinut voittaa tämän ottelun jo aikaisemminkin. Jatkoajalla ollaan oltu ja toivottavasti se vielä jatkuu.

 

Inhoan vain tätä epämääräistä tunnetta, joka saa mut ajattelemaan tätä astetta pidemmälle. Varsinkin kun en pidä itseäni hörhönä.