Pääsääntöisesti pyrin elämään oman suojakuoreni sisällä enkä päästä näitä asioita aktiivisesti mieleeni, muuten saattaisin katkeroitua liikaa ja se ei  yhtään helpota asioita. Jos nyt vaan ihan nopeasti listaan juuri nyt erityisesti v*tutusta aiheuttavat asiat ja loikkaan takaisin kuplaani...?

Mikä pännii just nyt?

  • Kun kohtaan kadulla tyytyväisiä vanhempia, joiden lapset ovat jo toista viikkoa isovanhempien hoteissa. Ai missä, mietin, ja jatkan lasteni kanssa laahustamista kohti lähimetsää, kun toisella "iso hätä" yllätti.
  • Taas kerran todeta kuinka epätasalaatuista ajanviettäminen lastemme kanssa on (ja tämä alkoi siitä kun esikoinen lähti kävelemään n. 7 vuotta sitten). Ikinä et voi tietää: niin kun eilen taas yks oli huonolla tuulella ja toinen ottaa kaiken irti ärsyttämällä lisää jajajaja...
  • Ei ole itsestään selvää (em. syystä) että niiden kanssa voisi mennä minne tahansa, ainakaan tekemättä tarpeellisia tankkauksia ja laajamittaista riskikartoitusta sekä omien voimavarojen kartoitusta.
  • Tiedossa oleva yh-lomaviikko (siis mies töissä, minä lomalla)  lasten kanssa, jota em. syistä odotan  todella vähän.  Hermot meni jo valmiiksi! Mut toivotaan että kunnon etukäteispessimismi tuottaa tulosta.
  • Kun en löydä muutakaan sopivaa lastenhoitajaa. Olen rehellisesti sanottuna yrittänyt sellaista löytää viimeiset seitsemän vuotta, siis sellaista joka on samalla empaattinen ja jämäkkä. Oli mulla yksi sopiva. Ai niin, mut se oli se sama jota kuopus heitti kivellä muutama viikko sitten (tosin osittain hoitajan vika, kun ei pitänyt kiinni etukäteen kertomistani lapsille niin tarkoista ruokailuajoista). En ole varma haluaako tulla enää. Pitää olla aikamoinen kutsumus jos haluaa, koska sen vähäisen palkkansa saa varmaan muista perheistä paljon helpommalla.
  • Sosiaalisesti rajoittuneet ipanani: kun leikkikaverit on muutenkin nyt vähissä tässä kesällä (kun kaikki on isovanhemmillaan...) niin sitten se yksi ainoa potentiaalinen, ja aiemmin hyvin kelvannut, ei enää kelpaakaan. Tai jos se sattuu toisella kelpaamaan, niin ei varmaan toiselle. Tai viimeistään siinä vaiheessa kosahtaa, kun pitäisi löytää yhteinen leikki.
  • Ne vanhemmat, jotka kovin helposti tumppaavat lapsensa meille kyläilemään (mikä siis sinänsä mulle/meille ihan ok, koska veljekset eivät ole silloin niin todennäköisesti toistensa kimpussa) ilman vastavuoroisuutta. Toki me olemme auliisti aina kutsumassakin leikkikavereita, mutta silti joskus voisi niin tapahtua toisinkin päin.
  • Ympärillä olevat ihmiset, jotka latelevat viisauksiaan ja/tai eivät yhtään ymmärrä kuinka helpolla he itse todennäköisesti pääsevät.

 Sanonpa taas: tää on vaan niin tätä. Ja näillä mennään.