"Äiti, sun silmät on ihan punaiset.", sanoi kuopus eskarin kevätjuhlan jälkeen. "Niin, äitiä vähän itkettää, kun oli niin ihana esitys."

Mutta oliko oikea syy? Siis pelkästään. Mitä muuta? Katkeruus? Onni? Ilo? Suru ? Ylpeys?

Kaikkea varmaan sekaisin. Jotenkin tuohon samaiseen päiväkotiin liittyy niin paljon muistoja, jotka ei kaikki ole positiivisia. Mutta tämä ei myöskään primääristi ole päiväkodin syytä, vaan johtuu sellaisesta erityisen herkästä lapsesta, joka ei noin vain sopeutunutkaan päiväkotimaailmaan. Ja siitä kun äitiä ei uskottu että lapsi voi huonosti, vaikkei se päiväkodin suuntaan näkynytkään.

Muistan niin elävästi ne hetket vaikeimpina aikoina, kun luovutin esikoisen aamuisin päiväkotitätien hoteisiin kyyneleitä pidätellen. Ja erityisesti sen aamun kun olin saavuttanut tietyn pisteen ja marssin päiväkodinjohtajan juttusille ja annoin tulla: kaikki ne pidätetyt kyyneleet. Mukanani mulla oli yhden A4:n verran esikoisen (joka oli tuolloin 4-vuotias) lähipäivinä kertomia juttuja, mm. kuinka hän haluaa vasaralla hakata päänsä irti vartalostaan.  Käskin pk:n johtajaa ottamaan lapusta kopiot kaikkia ryhmän tätejä varten. Sen jälkeen sain jonkinmoista uskottavuutta ja saimme myös lapselle apua.

Siitä huolimatta kun esikoisen eskaripäättäjäisiä pari vuotta sitten vietettiin, olin paljon surullisempi kuin tänään. Tiesin ne kaikki piirteet, jotka saattavat tulla alkavalla koulutaipaleella haasteeksi enkä mitenkään innolla odottanut tätä. Ja ne haasteet ovat realisoituneet, vaikka siellä silloin oltiin eri mieltä. Enkä nyt kyllä kuopuksenkaan suhteen ole täysin huoleton (tulevat haasteet ehkä hieman erilaisia), mutta en enää jaksanut käydä samoja tyhjiä keskusteluja.

Kuulostaa katkerilta kyyneliltä. Oli toki muitakin. Kyyneliä ilosta ja onnesta, kun katsoin reipasta esikoulutaipaleensa päättävää kuopusta, kuuntelin oikeasti sekä sanoituksen että esityksen osalta liikuttavaa lauluesityksestä, kyyneliä siitä haikeudesta että kuopuskin on jo niin iso ja kyyneliä siitä surusta, että meidän lapsiluku on täynnä. Joskus halusin muuta, enää en. Olen realisti.