Oikeesti. Edelliseen liittyen.

Matsi: kaikki vs. mä. Tilanne: molemmat osapuolet mielestään voittajia (lue = oikeassa).

Voiko oikeasti olla niin, että mä yksinäni olen oikeassa ja loput väärässä? Äkkiseltään aateltuna näyttäisi siltä, että mä oikeasti olen se, joka olen väärässä. Ainakin muiden mielestä. Heh.

Mutta kuka määrittelee oikean? Kenen oikea on oikea? Enemmistön? Ja entä ne, joilla ei ole munaa olla eri mieltä enemmistön kanssa? Ne, jotka ovat oikeasti eri mieltä, mutta eivät uskalla sanoa sitä ääneen, vaan mieluimmin mutisevat kulisseissa? Mun mielestä se v*tunmoista luonteen heikkoutta, toiset kutsuvat sitä kai sovinnollisuudeksi tai kompromissiksi tjsp. Mutta onko se sitä? Noup, sanon mä.

En mä tiiä. Mä olen oikeasti yrittänyt olla niin objektiivinen kuin vain voin. En halua kirrata vastaan pahuuttani, vaan oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus on mun vahvin ajuri. Lähes ainoa ajuri. Ja omat lapset toki. Mutta jos (vahva ehkä kun) muiden ajuri on oman edun maksimointi, niin eihän siihen kaavaan sovi ollenkaan se, että on se yksi, joka kaipaa oikeudenmukaisuutta. Tallotaan se: se on aiemminkin ollut vain väärässä.

Pakeneminen ei taida olla defensseistä niitä kypsempiä. Sitä kuitenkin olen harrastanut/harrastan/aion harrastaa. Mutta on ainakin tällä hetkellä yksi hyvä keino suojata itseäni. Väitän, ja lähestulkoon tiedän, että minä olen ainoa tuosta porukasta joka on ikinäkoskaan katsonut peiliin, kriittisesti, analysoinut itseään. Olen tehnyt sitä pari vuotta terapiassa ja sen jälkeenkin hyvin paljon. Siksi, erityisesti siksi, en suostu myöntämään että olisin aina väärässä.