Olen yrittänyt asettaa tavoitteita. Melko hyvin tiedän mitä mun pitäisi tavoitella, mitä mun pitäisi tehdä, jotta voisin olla tyytyväisempi itseeni ja elämääni. Tiedän myös mitä mun ei pitäisi tehdä ja tiedän miksi teen niin kuin teen, vaikka tiedän ettei minun pitäisi tehdä.

Paljon lapsuutta, mutta myös paljon muuta menneisyyttä. Nykyiset ihmissuhteet, niiden dynamiikka ja niiden antosuhde. Missä menee raja ja mistä ylipäätään tietää onko jotain rajoja rikkovaa? Uskallanko ottaa riskin? Oivalluksia matkan varrelta ja niiden johdosta tehtyjä suunnanmuutoksia, mitkä kaikki ei välttämättä ole olleet parhaita mahdollisia. Tulipahan testattua, voisin todeta kuitenkin ihan tyytyväisenä, ja yrittää vaihtaa reittiä.

Nyt tarvitsisin rekkalastillisen luonteenlujuutta. Periksiantamattomuutta ja luottamusta. Silti, en pidä siitä, että mun pitäisi sulkea aktiiivisesti mielestäni kaikki taktiikkaani horjuuttavat ajatukset ja toiminnot. Se tuntuu itsensä kusettamiselta vaikka kovasti haluaisin uskoa, että ne tungettelevat ajatukset eivät ole totta. Mutta koska mä en voi olla siitä varma, mun pitää päästä ne välillä valoilleen silläkin uhalla, että ne saattavat muuttaa reittiä epäsuotuisaan suuntaan.

Kaikesta yrittämisestä ja yrittämisen suunnittelusta huolimatta voi olla mahdollista, että epäonnistun. Niitä laukaisevia tekijöitä on paljon ja kaikkialla, ja pitää koko ajan olla valppaana, ettei ne pääse iskemään liian lujaa. Jos ne iskee, pitää tehdä työtä sen eteen, että ne lähtisivät pois. Se voi onnistua tai olla onnistumatta. Siitäkin huolimatta aion yrittää.