Henkilökohtaisen epätoivon hetkellä tekee hyvää kuulla kommentteja kuinka onnellisessa asemassa lapseni on, että hänellä on meidän kaltaiset vanhemmat. Jotka tukee, joilla on aikaa tukea lasta niin paljon. Noh, aikaa ei varsinaisesti olisi, jollei sitä olisi järjestänyt. Niin kuin olen sanonut ja tulen sanomaan, lasten hyvinvointi ja tukeminen on prioriteetti nro 1.

Välillä mä en voi olla kierimättä itsesäälissä miettien, kuinka epäonnistunut vanhempi olen, ja silloin pitäisi muistaa nuo alkuviikosta kolmen tahon suusta tulleet kommentit. Ehkä kuitenkin olen yrittänyt ja tehnyt paljon lapseni eteen. Kukaan ei tiedä millainen tilanne olisi nyt, jos emme olisi tajunneet tukea lasta tai heittäneet hanskat tiskiin.

Yksi epäonnen paikka kuitenkin on, erityisesti nyt ehkä esikoisen kohdalla: huono arpaonni, kun geenejä on jaeltu. Sillekään ei nyt (eikä jakohetkelläkään) mitään mahda, mutta uskon vahvasti geenien ja ympäristön vuorovaikutukseen ja voimme yrittää kääntää vaikeudet voitoiksi! :) Matka jatkuu siis.