Piti pantata Pokemon Go-sovelluksen lataamista mahdollisimman pitkään, jotta helposti addiktoituvat lapset pysyvät erossa taas yhdestä addiktoitumista aiheuttavasta pelistä. Kesälomalla mökillä eristyksissä se olikin helppoa, mutta äkkiähän sana kiiri, kun ihmisten ilmoille palattiin.

Mutta…pahiten peliin on addiktoitunut äiti. Mut ei se mitään: eilenkin tuli vetäistyä mahdollisimman monen Pokestopin kautta kaksi kilsaa normia pidempi lenkki! Pelkkää plussaa siis!! Ja kyllä lapsetkin, ainakin toinen, hivenen enemmän liikkuu Pokemonien ansioista.

Olen tapani mukaan avoimesti hehkuttanut, että pelaamme peliä. Tai, että mäkin pelaan, lenkkeilen ja pelaan. Sekös taas synnyttää kummastuneita katseita, hämmästeleviä kommentteja tai välillä jopa suoranaista kettuilua milloin keneltäkin (aikuiselta). Eihän aikuinen ihminen voi pelata tuollaista(kaan) peliä! 

Tekisi mieli taas kerran huutaa, että tulkaa ulos ahdasmielisyyden täyttämistä kuplistanne –ja päästäkää sisäinen lapsenne valloilleen. Tai jos sitä ei ole, tai sitä ei halua päästää kuplasta ulos, niin ei kuitenkaan yrittäisi pilata muiden nautintoa. Sitä paitsi (kokemuksesta puhun), että on aika iso joukko paljon hyödyttömimpiäkin pelejä, joihin yks jos toinenkin on joskus ollut addikoituituneena. ;) Onneksi lapset eivät ole noin ahdasmielisiä. Olen kerännyt usealta vieraaltakin lapselta respektiä tähän peliin liittyen ja olen voinut keskustella ihan normaalisti pelistä, ilman sen kummempaa kyräilyä.