Jossain määrin mua on aina ärsyttänyt kaikki muodollisuudet: asiat joita tehdään vain sen vuoksi, että niin kuuluu tehdä. Yksi niistä on sisällötön anteeksipyyntö. Esimerkki: lapsi 1 repii lapsi 2:lta lelun kädestä. Kaltoin kohdeltu lapsi 2 alkaa itkemään. Lelun repineen lapsi 1:n vanhempi sanoo lapselleen: ”Soo-soo, ei saa repiä toiselta lelua. Toiselle tuli nyt paha mieli. Mennäänpä pyytämään anteeksi. ”  "No niin, pyydä anteeksi ja anna hali päälle. " Lapsi vastustelee, kiertelee, ei pysty sanomaan, vaikka ymmärtää toimineensa väärin. Tulee valtataistelu, jonka loppujen lopuksi vanhempi voittaa ja lapsi nöyrtyy.

Onko tuolla tavalla aneltu/pakotettu "anteeksipyyntö" todellakin anteeksipyyntö? Mun mielestä tuollaisessa tilanteessa pitäisi hyväksyä, että lapsi ei sano anteeksi-sanaa (puhumattakaan pakkohalista :X). Se ei tarkoita, etteikö lapsi 1 katuisi tekoaan ja ymmärtäisi toimineensa väärin. Oikea empatia ei synny noin, pakottamalla. Helposti tuollaisesta anteeksipyytämisestä tulee vääränlainen rutiini. Lapsi sanoo nopeasti merkityksettömän ”anteeksi” ja tilanne on paikattu.

Aasinsilta. Itse vastaavissa tilanteissa olen toki sanonut lapselleni hänen toimineen väärin, kertonut että toiselle tuli paha mieli ja pyytänyt lastani pyytämään anteeksi. Lapseni vastustelee tai osoittaa jollain tavalla, ettei niin tee. En lähde taistoon. Sanon ääneen mielensä pahoittaneelle: ”Ikävä tilanne ja lapseni toimi väärin, sinulle tuli siitä paha mieli ja lapseni on siitä pahoillaan”. Ihan varmasti molemmat osapuolet käsittävät sanojeni sisällön ja myös oppivat jotain. Ihan yhtä paljon, tai jopa enemmän kuin väkisin puristetun anteeksipyynnön jälkeen. Itse omassa arjessani olen tarpeen tullen pyytänyt anteeksi, tehnyt sen kuuluvaksi ja yrittänyt opettaa sitä kautta esimerkin voimalla.

Ja tarina jatkuu. 8-vuotiaani on tänä syksynä löytänyt kotonakin (uskon että kodin ulkopuolella on sitä jo käyttänyt) ”anteeksi”-sanan. Toimittuaan väärin niin, että joku pahoittaa mielensä ja hän huomaa sen, pyytää hän ”anteeksi” automaattisesti. Hän tajuaa ne tilanteet hyvin ja oivaltaa, että on syytä paikata tilanne. Anteeksi. Ja tarkoittaa sitä oikeasti. Mulle se on todella paljon merkityksellisempää. Olen antanut vuolaasti kehuja tästä hienosta taidosta – ja hän on silminnähden siitä ylpeä. Ok, jos olisin säännönmukaisesti vauva-ajasta lähtien toiminut (ja kyse ei ollut silloinkaan laiskuudesta tai välinpitämättömyydestä) kuten ensimmäisen kappaleen esimerkkiaikuinen niin ehkä lapseni olisi käyttänyt anteeksi-sanaa jo aiemmin, mekaanisesti, koska niin kuuluu tehdä. Mutta nyt kun hän niin tekee, siinä on mukana tunnetta ja empatiaa. Mielestäni olemme onnistuneet vanhempina tässä. Ainakin oman arvomaailmamme mukaisesti – joka ei aina tai useinkaan edusta suurta massaa. Lukuisista nettikeskusteluista päätellen, tästäkin on monenlaista mielipidettä. Ja lehtijuttujakin

Tyhjät, merkityksettömät sanat on perc:stä. Tämä on myös tavallaan edellisen postaukseni suoraan puhumista/puhumattomuutta. Sanotaan mitä tarkoitetaan tai jätetään sanomatta, jos ei tarkoiteta. Opin vasta muutamia vuosia sitten senkin, että jos joku kysyy ”mitä kuuluu”, siihen kuuluu vastata ”kiitos hyvää”. Vaikka opin tämän, en edelleenkään vastaa ”kiitos hyvää”, jos minulle ei kuulu hyvää. Yleisin vastaukseni on ”mitäs tässä, ihan tätä perusarkea”, joka siis on välillä hyvää ja välillä huonompaa.

Ehkä mä olen outo, jonkun mielestä huonotapainen (josta en kauheasti välitä, koska näissä asioissa olen "varma" itsestäni), tai sitten olen täysin pihalla – mutta olenpahan ainakin oma aito itseni. :D