Kehittyneen keskustelun kerho kokoontui tänään aamulla puoli minuuttia sen jälkeen kun toinenkin lapsi oli lähtenyt kouluun. Tällä kertaa aiheena oli jotain sen suuntaista kun ”kenen vastuulla on ostaa lapselle heijastinvalo ja huolehtia että se on päällä kun lapsi lähtee "yön" pimeyteen”. Tästä tietenkin pääsimme aika nopeasti klassiseen asetelmaan:  ”sä et koskaan tee mitään tän perheen hyväksi ja mä teen aina kaikki”.

Eikö sulla ole koskaan mitään hyvää sanottavaa?”, kysyy mies.

Ei, koska sä olet p*askapää. Niin kauan kuin musta tuntuu tuolta, en voi sanoa mitään hyvää."

Kiitos”, sanoo mies ja molemmat päätyvät olemaan hiljaa.

No, tolta musta taas tuntuu eikä syyttä. En tajua miksei mies tajua, että hänen olisi hyvää tuottaa tasaista panostusta arkeen. Ei niin, että mä vedän itseni piippuun, saan jonkun infernaalisen raivarin, jonka jälkeen hän kyllä tsemppaa, mutta pikku hiljaa taas vastuu valuu mulle.

Sitten kun on putkiaivo. Se on jossain tilanteessa oikein hyvä piirre (voidaan kutsua kai myös pitkäjänteisyydeksi tai vaihtoehtoisesti loppuun-saattamisen-pakoksi-vaikka-siihen-menisi-koko-yö), mutta kun tehokasta peliaikaa arki-iltaisin on 3-4 tuntia, niin silloin se ei ole hyvä. Multitasking on taas miehen mielestä et-sä koskaan saa-mitään valmiiksi. Mutku. Iltaan pitää mahduttaa mm. kahden intensiivistä läksytukea vaativan lapsen kanssa läksyjen tekoa, ruoanlaittoa, kodin hoitoa, muiden juoksevien asioiden hoitoa, harrastuksia (joita on kyllä todella kohtuudella verrattuna useimpiin mihin perheisiin) ja miehen ihan riittävän pitkät työpäivät, niin on pakko pystyä toimimaan lomittain siitäkin huolimatta, että olisi kiva pelata Monopoli putkeen loppuun, kun kerran aloitettiin.

Kaikesta shaibasta huolimatta mä en edelleenkään usko, että löytäisin itselleni parempaakaan miestä/varaisää lapsille. Enkä ole yrittänyt etsiäkään, enkä aio etsiä. En tiedä perustuuko mun usko muhun vai mieheen liittyviin tekijöihin. 

V*tun ruuhkavuodet. Ja aika paljon päälle.

                                     images.jpg