Jonkinlainen taito kai tuokin. Itse usein olen kallistunut toiseen suuntaan. Ai miksi? No siksi, että esittämällä asia suoraan vältytään turhalta spekuloinnilta ja arvailulta, mikä taas voi johtaa faktaan perustumattomiin vääriin johtopäätöksiin/tulkintoihin. Musta se on paljon haitallisempaa kuin se, että lauotaan totuuksia päin naamaa. Myönnän kyllä, että suodatin olisi monesti mullakin tarpeen. Tämä on sitten sitä impulsiivisuutta, sitä että suu toimii joskus nopeammin kuin rationalisoidut ajatukset, jolloin saatan saada tarkoituksetonta pahaa/pahaa mieltä aikaiseksi, mutta siis vahingossa.

Perhepiirissä olen ollut viime vuosina hyvinkin suorapuheinen. Pakosta. Jos olisin suorapuheeton ja esimerkiksi antaisin äitini ymmärtää, että oon kiinnostunut hänen tuhansista ehdotuksista (joista siis en ole kiinnostunut), niin olisin (<- olen ollut) sopassa. Vuosien varrella syntyneiden lukemattomien pettymysten jälkeen äitinikin on alkanut arvostaa tätä piirrettä minussa ja on sen useita kertoja sanonutkin. Tämä on myös auttanut siihen, että kun hän tietää, että lähtökohtaisesti mua ei kiinnosta hänen tarjoamat kissanristiäiset, niin viime vuosina ehdotuksia on tullut toooodella paljon vähemmän. Win-win-tilanne, tavallaan. Toivoisin toki, että se suorapuheisuus toimisi molempiin suuntiin, mutta ehkä jonain päivänä tällainenkin muutos tapahtuu.

Oikeasti, paljon helpompi – ainakin mulle – on kuulla totuus päin naamaa, tai edes jollain tavalla ilman suuria mutkia. Se kirpaisee kerran, tai jää elämään vähäksi aikaan päänsyövereihin, mutta kyllä se lopulta pehmenee. Se myös voi mahdollistaa muutoksen jos sellaiseen on tarvetta - voi viedä nopeammin asioita eteenpäin.

Ei ole kauankaan aikaa siitä, kun eräs lääkäri sanoi ääneen melko hyvän aavistuksen totuudesta. Sen mitä hänen kanssaan ollaan jo liian kauan hyvin hähmäisesti pyöritelty. Lähinnä johtuen suoraan puhumattomuudesta. Nyt se sanottiin ääneen ja yhdistettiin minuun konkreettisemmin kuin koskaan aiemmin. Se värähti, se tuntui ihan fyysisesti kropassani. Kirpaisi? Alkuun tätä miettiessäni kylmän väreen kaltainen pyyhkäisy lähti päästäni ja suuntasi alas johonkin vatsan tasolle. Nyt kun aikaa siitä on vähän kulunut, väre on lyhentynyt ja varmaan joskus poistuukin kokonaan. Parempi näin, ei tarvitse arvuutella, ainakaan kovin pahasti. ;)

Oon kyllä myös niin periaatteellinen, että vaikka osaisin tehdä oikeita(kin) tulkintoja ympäristöstä, niin jos asian luonne on sellainen, että jonkun toisen tulisi siitä esim. mulle kertoa, niin minä en sitä puheeksi ota. Odotan vaikka hamaan tappiin keskustelun avausta siitä huolimatta, vaikka se aiheuttaisi mulle ekstrakärsimystä.

En mä ole täydellinen, tässäkään. On myös sellaisia tilanteita, että mun pitäisi sanoa totuus ehdottomasti ääneen, mutta en pysty. En vaikka kuinka päätän. En vaikka kuinka haluaisin. En vaikka se olisi erittäin perusteltua. Jatkan siis harjoittelua. Amen.

Olen hurmiossa esikoisen uskonnon koemenestyksestä (15/18 p.), joten siinä hengessä teemaan liittyen: 

                                                 Totuuden Henki, johda sinä meitä
                                                 etsiessämme valkeuden teitä.
                                                 Työtämme ohjaa, meitä älä heitä,                                                                                                      tietomme siunaa.

P.S. En ole hurahtanut - ainakaan sen enempää kuin aiemminkaan. :D