Jotenkin tää syksy on ollut tunteikas, siis enemmän sanan negatiivisessa mielessä. Ihmettelen nyt, kuinka vähin vaurioin mä loppujen lopuksi olen selvinnyt tähän pisteeseen. Olisi ollut potentiaalia paljon pahempaankin lopputuotokseen. Ehkä pilleri on auttanut pahimman yli. Ulkoisille muutoksille ei mitään mahda, niitä tulee jos on tullakseen. Mutta jossain määrin pilleri vaikuttaa niidenkin parempaan siedettävyyteen.

Joulua ei peruta, vaikkei tänäänkään vielä tiedetä aatosta ketkä ja missä, mutta onhan tässä vajaa vuorokausi aikaa eli sanon inhoamani kliseisen sanaparin nou hätä. Ainakin vielä tänään sairaalassa makaava toinen vanhempani saattaa selvitä tästä(kin). Mennään päivä kerrallaan, tai jos ei, niin ainakin tunti kerrallaan. ;)

Piti kirjoittaa vuosien varrelta kaikenlaisia joulu-/joulukuun muistoja, mutta ajan puutteen vuoksi jätän väliin. Ei välttämättä parasta mahdollista luettavaa ainakaan herkkiksille. Miten voi ollakin, että mun elämäni joulukuihin on sisältänyt keskimääräistä enemmän ei-niin-mukavia muistoja? Se tietenkin voi vaikuttaa, kun jouluun nyt liittyy, jopa mulla, paljon positiivistakin tunnelatausta. Herkistyn pahemmin kuin koskaan vuoden aikana ja on tuntunut epäreilulta, että se tunne on multa viety usein pois. Vaikken kyllä varsinaisesti ole jouluihminen. Kaikki pakkojuhlat ja traditiot on perceestä.

Mutta: yksi aivan ihana muisto joulunaikaan kuitenkin liittyy: esikoisen syntymä. (Apua, taas alkaa itkettämään!) Muutamia päiviä ennen joulua, alle vuorokauden ikäinen nyytti sylissä, joululauluja esittävää kuoroa kuunnellen synnytyssairaalan käytävällä. Parasta, rakkautta ja onnen kyyneleitä. Voin kuvitella miltä omasta äidistäni on tuntunut reilu 40 vuotta sitten.

                                               th%20%281%29.jpg

                             images.jpg

                                      Nimet%C3%B6n.jpg