Aloitan. Aloitan. Aloitan. En saa loppuun. Vaikea kääntää päänsisältö sanoiksi. Tai sitten sisältö vaihtuu tiuhaan ja aiemmin ajateltu ei olekaan enää nyt.

Mutta kuitenkin nyt. Hyvin vahva riittämättömyyden tunne. Miten arki taas tuntuu ihan mahdottomalta handlata? Kaikki tuntuu mahdottomalta, vaikka minkään ei pitäisi olla mahdotonta. Ei pysty, ei kykene. Aika menee kaiken mahdottomuuden märehtemiseen, ja se lisää taas riittämättömyyden tunnetta.

Märehdin taas myös paskoja geenejäni ja poden syyllisyyttä siitä(kin), että oon siirtänyt niitä vielä eteenpäin. Haluan tietenkin ne taklata, olen niistä erittäin hyvin perillä. Oon yrittänyt, paljon, mutta tuntuu ettei mikään riitä. Tässäkään. Epäonnistunut.

Tekisi mieli paeta, mutta mä en voi. Tässä on pysyttävä. Yritettävä. Jaksettava.