Täsmä 15 minuutin monologi. Voi sitä hoitaja raukkaa. Voi vaikuttaa rajulta, ehkä pelästyttää herkimmät (lue: suurimman osan), mutta siihen tottuu, jos useamman kerran kohtaa. Ei auta se ”mitä yleensä tällaisissa keskusteluissa kuuluu sanoa ”-diipadaapa - toisaalta siihen ei liiemmin annettu mahdollisuutta. ”Haluan vain oksentaa kaiken ulos.” Tuli sitten tiiviissä paketissa haukuttua perseennuolijat, tietynlaista paskaa puhuvat haihattelijat ja oman arvomaailmani (joka tietysti on ainoa oikea ;) ) kanssa ristiriidassa oleva toiminta.

Eräänkin kerran oon miettinyt, että olenko mä liian periaatteellinen ja rehellinen tällaiseen maailmaan, mutta sellaista maailmaa ei taida ollakaan, missä toimittaisiin toisin. Ei edes satukirjoissa. Vaikka maailma pyörii niin kuin pyörii, saa kai silti olla toisenlainen ja edelleenkin olla sitä mitä on, ja toivoa että se riittää ees johonkin. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. So far. Nyt. Ainakin.

Mutta siis sisäinen pyörremyrsky pääsi valloilleen. Onneksi se yleensä on hyvin pienen hetken kaiken mennessään vievä tornado, jonka jälkeen tulee todella tyyntä. Ehkä olisi tällä kertaa pitänyt jo toimia aiemmin, koska puuskittaista tuulta on ollut ilmassa jo jonkin aikaa.

Olisko hyvä, että menisit tapaamaan psykologia?”, ehdotettiin monologin päätteeksi.