Kyse ei ole siitä, että mies olisi epäonnistunut isänä, ei olisi tehnyt riittävästi lapsen hyväksi, ei olisi tukenut. Kyse on isästä, jonka nyt vaan pitäisi kohdata tietyt elämän tosiasiat. Niellä pettymyksenä ja miettiä vaihtoehtoja. Lopettaa teorisointi eikä keksiä taas jotain uutta, jolla uskoo saavansa asioita korjattua. Yrittää täyttää jotain mielestään puuttuvaa palikkaa, jotta kokee tekevänsä vielä enemmän, omasta mielestään riittävästi. Ollaan kokeiltu ollaan yritetty. Ollaan useasta suusta saaneet kuulla ”kuinka poika on onnellisessa asemassa että hänellä on niin hyvät vanhemmat, jotka tukee ja panostaa”. Todella monesta suusta, mutta siitä huolimatta asiat eivät me täysin kohdilleen.

Kyse on lapsesta, joka tarvitsee keskimääräistä enemmän tukea oppimiseen. Joka saa liian usein kuulla, että ”mikset sitä, mikset tätä, miten nyt noin, mihin sä kadotit, mikset muistanut” , ja joka itse jo välillä puhuu kuinka ”kaikki menee aina pieleen”. Jolle oppiminen nyt vaan on vaikeata. Kyse on hänen itseluottamuksesta, siitä että hänellä olisi tasapuolisemmat mahdollisuudet saavuttaa parhaansa, kasvattaa ja ylläpitää itseluottamusta. Kyse ei lapsen pahuudesta, siitä että hän tarkoituksellisesti haluaisi kiukutella, vastustella ja uhmailla. Kyse on lapsesta, jolla on 4-vuotiaana todettu sensorisen integraation häiriö (joka aiheutti edellisessä lauseessa kuvattuja ongelmia) ja johon hän sai melkein 2 vuotta joka viikkoista kuntoutusta. Tuon kahden vuoden jälkeen toimintaterapeutti sanoi kun oli tehnyt niin paljon kuin oman ammattitaitonsa puitteissa voi (hyvää jälkeä teki, ei siinä mitään!), että eihän lapsillanne ole ADHD:ta diagnosoitu, eikä tarvitsekaan, mutta arjen haasteet ovat kovin samanlaisia kuin perheissä, joissa on ADHD-lapsi.

Kyse on siitä, että on vaimo ja äiti, joka tarvitsee myös omaa aikaa, vähintäänkin hengähtää. Joka ei voi uhrata jokaisesta illastaan tuntia tai kahta toisen lapsen läksyjen teon tukemiseen. Ei, vaikka haluaisi. Kyse on siitä, että on myös toinen lapsi, joka tarvitsee huomiota. Jos hän ei sitä saa, hän oireilee omalla ei-toivotulla tavallaan. Kyse on myös siitä, että pitää olla mahdollisuus ja aikaa harrastaa sekä olla kavereiden kanssa. Kaikki tarvitsevat. Kyse on loppupeleissä koko perheen hyvinvoinnista ja jaksamisesta.

Kyse on neurobiologiasta. Aivojen välittäjäaineiden epäsynkronista, aivojen toimintahäiriöstä. Kyse on lapsesta jolle em. syystä  keskittyminen ja sinnikkyys ei riitä koulutehtävien suorittamiseen riittävän hyvin. Siihen ei auta ruoskiminen tai saarnaaminen. Kyse on äidistä joka tietää, oman kokemuksen kautta, mikä hänelle omassa lapsuudessaan olisi ollut hyvästä ja mikä ei ollut. Ja mitä hän olisi tarvinnut silloin asioiden helpottamiseksi. Hän myös tietää ne seuraukset, jotka riittämättömästä tuesta voi syntyä. Kyse ei ole vanhemmuuden puutteesta, kasvatuksesta tai muuten huonoista kotioloista (siis puhun nyt vain meidän tapauksesta).

Kyse ei ole siitä, että mä olisin medikalisaation kannattaja, että mä olisin lääkefirmojen lähetti joka herkeämättä puhuu pelkästään lääkehoidon puolesta ja uskoo siihen kyseenalaistamatta. Kyse on siitä, että lapselle pitäisi antaa mahdollisuus. Mahdollisuus siihen että hänen välittäjäaineiden tasapaino saataisiin korjattua, tai edes parannettua. Sekin on vain yksi keino ja kukaan ei voi tietää kuin kokeilemalla onko siitä apua. Hyvällä tuurilla sillä voisi olla paljonkin myönteistä vaikutusta, vaikka tiedän ettei ole olemassa mitään ihmepilleriä. Pitää kuitenkin olla mahdollisuus kokeilla mihin se riittää vai riittääkö ollenkaan. Mahdollisuus. Mun mielestä mä en pyydä liikaa.