Sitten se vaan tuli. Eräänä päivänä. Antoi jo ennusmerkkejä iltasuihkussa. Lopullisesti pääsi valloilleen, kun mä olin hautautunut peiton alle.  

Kyyneliä, kyyneliä, kyyneliä.

Mä olen tosi huono itkemään eikä mulla mielestäni ollut silloin sen enempää tai vähempää itkettävää kuin muulloinkaan. Ehkä oli patoumaa, koska olisi jatkunut varmaan aika pitkään. Ehkä vartin jälkeen hyydyin, kun mä taisin olla jo niin väsynyt ja toisaalta kyynelneste loppui vaikka vielä yritin. Vähän sama kuin on oksettava olo, mutta vatsassa ei ole enää mitään oksennettavaa. Ja pahan olon saa parhaiten pois vain oksentamalla.

Ehkä eniten itkin paskaa minääni. Tokana sitä, että olen siirtänyt ison osan paskaa minääni lapselleni. Kolmanneksi sitä, etten saa lapselleni häntä luultavasti parhaiten auttavaa hoitoa. Ja neljänneksi sitä, että mulla on jäärä mies joka estää edellisen kohdan täytäntöönpanon.

Eli nyt mä lähdin liikkeelle hyvinhyvin henkilökohtaisesta ja päänsisäisestä näkökulmasta. Mä en tiedä kuinka kuiviin vuodan sitten kun pääsen minäni ulkopuolella oleviin asioihin.