Se olo, kun herää tahtomattaan keskellä yötä ajatuksiin ja alkaa pohtimaan erilaisia parhaita vaihtoehtoja puolikestämättömän tilanteen ratkaisemiseksi. Liian pirteänä mutta unen pöpperössä unohtaa välillä - tai jatkuvalla syötöllä - mitkä oli kunkin vaihtoehdon hyvät ja huonot puolet, ja sivuhaarat. Riittävän pitkän ja tuskaisen pyörittelyn jälkeen päätyy itsevarmasti ratkaisuun. Miettii vielä. Joo, näin on ehdottomasti toimittava!

Herää aamulla ja kaikki tuo äskeinen tuntuu kaukaiselta, eikä yhtään niin pahalta. Mitä mietin yöllä, miksi siihen päädyin? Aamu taitaa olla jo niin lähellä todellisuutta, sitä arkea, että se vaan vetää mukaansa puoliväkisin. Niin kävi tälläkin kertaa, vaikkei se tuntunut alkuunkaan hyvältä. En mä osannut muutakaan.

Heikun keikun! Kumpaan suuntaan kannattaa kallistua ja milloin? En oikeasti tiedä mikä on oikea vastaus. Kuinka kauan ja paljon kannattaa itseään sietää ja hakata päätänsä seinään, mietin, ja millaisia vaurioita se voi jättää. Entä jos hyppäisikin virrasta pois, vapaakelluntaan...niin mitä sitten? Äh! Kaikki tuntuu oikealta, kaikki tuntuu väärältä.