Mä en niinku kestä! Mun ei vaan anneta olla rauhassa, ei niin ollenkaan!

Tietty nolouden raja ylitty, kun piti lähteä kesken työpalaverin, kun vaan vitutti niin. Priva-puolen asiat...lapset...lapsi.

En tiedä miten mun pitäis suhtautua? Mä olin, ja mieskin oli, lapsena hyvin elämyshakuinen ja kokeileva. Joten jossain määrin hyväksyn sen lapsiltani, koska meistä molemmista kasvoi ihan rehtejä ja kunnollisia ilman mitään rajuja murrosikiäkään, ja ilman mitään superkontroilloivaa kasvatusta. Mutta mikä oli tilanne silloin, kun oltiin 8-vuotiaita? En muista. Nyt on tullut liian lyhyessä ajassa liian monta juttua, sellaista mitä en olis halunnut kuulla.

Silti, ehkä mua eniten itkettää tää vitun jatkuva putki. Miksi nyt, miksi koskaan? Miksi aina mä? 

Toki lapsikin. Tää ei nyt kovin hyvältä vaikuta. Vtt, puhumme 8-vuotiaasta! Mut voinko luottaa et asettuis raiteilleen ilman järeämpiä toimia? Nyt en vielä tiedä.

Ettekste vois vaan antaa mun olla?